Arkihuolesi kaikki heitä ja muita jouluhommia

Joulu tuli sikanopeesti. Ja se myös meni sikanopeesti. Joka vuosi musta tuntuu yhtä haikeelta se, miten hartaasti joulua odotetaan ja niin huolella valmistellaan ja kuitenkin sitten pyhät onkin ohi niin äkkiä.

Nepun näkemys

Kuusi karkkiväreissä

Kaiken kukkuraksi se viimeinen rypistys ennen aattoa on aina niin rankka. Meillä hankkii aina jäädä kamalasti hommaa viime tippaan. Yötä myöten paistetaan kinkkua, järjestellään paikkoja, paketoidaan lahjoja ja valmistetaan ehkä jotain ruokia. Jotain sentään tehtiin etukäteenkin: kuusi tuotiin sisälle ajoissa ja koristeltiin vähin erin. Ruokaostokset ja leipomukset oli tehty ajoissa.  

Mulla oli jotenkin hiukan lamaantunut olo, joten ehdotin, tehdään a) vähän vähemmän ruokaa ja b) helposti valmistettavia sortteja. Leivoin perinteisesti kyllä kaksi pientä limppua ja piparit. Tänä vuonna en edes muistanut laskea montako piparia tuli. 

Vaikka joulusapuskoja piti tehdä vähän, oli niitä lopulta kuitenkin reilusti. Tarjolla oli kinkun lisäksi limettigraavattua lohta ja piparjuuri-smetanakastiketta, sillejä, punajuuri-fetasalaattia, sienisalaattia, gremolatajuureksia, lanttu-omenalaatikkoa, perunaa ja tuoreita vihanneksia. Tänä vuonna listalta jäi pois mm. makea makaronilaatikko ja bataattilaatikko (onneksi, en tiedä kuka ne olisi syönyt).

Aattoaamuna arkihuolet kuitenkin olivat tänäkin vuonna hävinneet. Perinteiseen tapaan nousin yksin ja hiippailin keittiöön keittämään riisipuuron ja paistamaan joulutorttuja muiden vielä nukkuessa. Syödessä katsottiin koko perheen kesken Joulupukin kuumaa linjaa ja odoteltiin Lumiukkoa.

Joulusaunassa käytiin kaikessa rauhassa ja lähdettiin hautausmaalle kynttiläkierrokselle, Nepu matkusti siellä tyytyväisenä pulkan kyydissä ja söi lunta. Hautausmaalta mentiin mun vanhempien luo syömään ja illalla seuraan liittyi vielä muutama sukulainen. Siinä sitten avattiin porukalla lahjoja ja kahviteltiin yhdessä. Meidän ipana oli täydessä vauhdissa syötyään vähän liikaa suklaata.

Puolison vanhemmat tulivat meille syömään joulupäivänä ja Tapanina käytiin perheen kesken pulkkamäessä Ruosniemen hiihtokeskuksen rinteissä. Keli oli tosi hieno ja oltais viihdytty pidempäänkin, mutta Nepulla alkoi mennä hieman liiaksi tunteisiin, kun häntä kiehtoneet lumikokkareet hajosivat välillä käsiin. 

Kirsikkana kakun päällä mulle oli meidän koiratreffiporukan naisväki järjestänyt yllätykseksi pienen Hekun muistelutilaisuuden. He olivat ostaneet mulle lahjaksi Nomination-korun, johon olivat valinneet kaksi palaa: tassunjäljen ja H-kirjaimen. En muista milloin viimeksi olisin jostain ollut niin otettu kuin tuosta. Ilman Hekua en olis noita ihania ihmisiä tavannut varmaan ikinä.

Pyhien iltoina sytyteltiin kynttilöitä ja hautauduttiin puolison kanssa sohvannurkkaan konvehtirasioiden ja glögimukien kanssa katselemaan mieleisiä sarjoja Netflixistä ja aamuisinkin saatiin nukkua aika pitkään. Tuntui niin lomalta, että ihan vähän harmitti, kun piti tulla takas töihin.

Aika jälkeen Hekun

Tuntuu omituisen tyhjältä ja hiljaselta ilman koiraa. Ei tassujen rapinaa, ei hullumaista riehuntaa perheen saapuessa kotiin, ei haukkumista ovikellon soidessa tai vieraiden koirien kulkiessa olohuoneen ikkunan ohi. Enää ei opportunisti säntää paikalle, kun jääkaapin ovi narahtaa.

Muistan kyllä, miten koville Manne-kissan menetys otti. Joskus tuntuu, etten ole toipunut siitä kokonaan vieläkään. Mutta se, mitä en Hekun kohdalla tullut ajatelleeksi on se, että Heku oli meidän perheen ainoa koira. Mannen kuoleman jälkeen meille jäi vielä kaksi kissaa, joten ei ollut tarvetta laittaa pois sen tavaroita. 

Nyt miedän on kerättävä säilöön kaikki Hekun valjaat ja remmit, paidat, takit ja sadehaalarit. Ruokakupit piti laittaa pois. Pakkasessa on vielä puoli pussia raakapakastettuja lihapullia ja keittiön kaapissa ruokapurkkeja ja kuivaruokaa, ne pitäis kai antaa jollekin. Sit on vielä lelut, puruluut ja muut herkut, löysinpä eilen kaapista koirashampoota ja kynsisaksetkin. Peti on jo heitetty pois, koska se oli niin vanha ja risainen. Portti kodinhoitohuoneen ja keittiön oviaukosta on otettu pois.

Sit on vielä kaikki ne tutut rutiinit, joita ei enää tarvii noudattaa. Ei lenkityksiä. Ei tarvii illalla viimeiseksi tai aamulla ensimmäiseksi päästää koiraa pissalle. Kotoa lähtiessä tai kotiin tullessa ei tarvitse käyttää koiraa pihalla. Myöhään illalla kotipihassa autosta noustessa ei tarvii yrittää laittaa auton ovia kiinni mahdollisimman hiljaa, ettei koira vaan ala haukkua. 

Mulle vaikein paikka tuntuu silti olevan nukkumaanmeno. Joka ilta, ihan joka ilta, kun olin menossa iltapesulta sänkyyn, kävin rapsuttamassa Hekua ja toivotin sille hyvää yötä, vieläpä lähes samoin sanoin joka ilta: "Hyvää yötä, ruttunen". Joka ilta. Enää ei kuulu äänekästä kuorsausta sohvan nurkasta.

Pieni koiramme lähti tänään sateenkaarisillalle

Niin siinä vaan kävi, että meidän pieni rakas koira oli jo niin sairauden uuvuttama, että katsoimme parhaaksi nukuttaa se ikiuneen.

Tällä viikolla käytiin kolmesti lääkärillä ja Heku vaan kuihtui kuihtumistaan. Eilen se painoi enää 2,2kg. Mutta mitä voi odottaa, jos toinen kerran lopettaa syömisen lähes kokonaan. Se on tosi huono merkki kaikilla mittapuilla. Kyllä me sitä ravittiin sen, mitä pystyttiin, mutta koska syömättömyys oli vain oire muusta, ei siitä kamalasti ollut hyötyä. 

Ei Hekulla kuitenkaan ilmeisesti kipuja ollut, koska voinnissa ei tapahtunut suurempaa muutosta kipulääkkeen antamisen jälkeen ja lääkärissä tiedettiin kertoa, että kipeä koira on yleensä rauhaton. Heku vain nukkui. 

Tänä aamuna mentiin lääkäriin kontrolliverikoetta ja röntgeniä varten. Olin aamun etätöissä. Istuin lattialla Hekun pedin vieressä tietokone sylissä. Lääkäriin lähtiessä reppana ei oikein jaksanut enää edes kävellä. Puin sen taas kerran villapaitaan, ettei se palele ja otin viltin mukaan. 

Eilen pyysin tarkempia tutkimuksia, kun mun mielestä Hekun olemus oli niin huolestuttava. Tänään rtg:ssä sitten näkyikin sisäelimet ikään kuin harmaana massana, etenkin maksan ympäristössä, eli se kieli siitä, että jotain (pahalaatuista) kasvainta siellä varmaankin oli. Verikokeissa samat arvot oli koholla kuin edelliselläkin kerralla, mutta enemmän. Perusarvot eli puna- ja valkosolut, hemoglobiini jne. olivat kaikki muuttuneet huonommiksi, mikä kertoi siitä, että koiran elimistö oli alkanut luovuttaa. Pientä lämpöäkin sillä oli, mutta ei ihan kuumeeksi luokiteltavaa vielä.

Meille tarjottiin mahdollisuutta tehohoitoon eläinsairaalassa, mutta se olisi tiennyt pitkähköä automatkaa ja luultavasti koepalan ottoa koiran vatsasta. Siinä tilassa, missä Heku oli tänään, olis nukutus koepalan ottoa varten voinut olla liikaa jo valmiiksi heikon kunnon ja matkustuksen aiheuttaman rasituksen takia. Meidän mielestä olis ollut uupuneen ja sairaan koiran kiusaamista lähteä rasittamaan sitä vielä ylimääräisellä lääkärireissulla, jonka lopputulema olis todennäköisesti ollut sama kuin tänään. 

Joulun aika tietysti herkistää tunteita entisestään ja kurjaa, kun tämä nyt tapahtui ennen joulua. Mutta en mä olis halunnut pitää niin kipeää koiraa väkisin meillä joulun yli ja murehtia, miten päästään tarvittaessa lääkäriin. Niin me sitten päätettiin, että päästetään Heku vaivoistaan, koska sehän meidän velvollisuus on. Huolehtia siitä, että sen ei tarvitse voida pahoin ja tuntea tuskaa nyt, kun siitä ollaan muutenkin hyvää huolta pidetty. Se, että tällanen päätös on tehtävä, tuntuu aina itsestään selvältä, kun lemmikin ottaa, mutta kun se tilanne on käsillä, se on aina kamalaa.

Heku rauhoitettiin ja nukutettiin, kaikki meni rauhallisesti ja kauniisti. Me päästiin hyvästelemään se, kun lääkäri oli todennut, että sydän on pysähtynyt. Sitten se käärittiin omaan Barbapapa-vilttiinsä odottamaan noutoa tuhkaukseen. Tuhkat viedään samaan muistolehtoon, mihin mm. edesmenneen Manne-kissan tuhkat on viety.

Tilanteen aavistaen pyysin aamulla Nepua vielä halimaan ja silittämään Hekua ennen hoitoon lähtöä. Illalla on kai kerrottava, että Heku ei enää tule kotiin.

On lempeä levon maa, unen sateenkaarisilta sinne johdattaa. 
Shah Arpilin Buenos Dias Hector, Heku 4.1.2006-19.12.2014

Terkut Rukalta

Siellä oli lunta! Keli oli muutenkin aika mukava ja rinteet hyvässä kunnossa. Yhteensä 15 rinnettä oli jo auki, se oli tuplaten pariin edelliseen vuoteen verrattuna. Koko viikon piti pikkupakkasta, kylmimmillään Rukankylässä tais mittari näyttää -4 astetta, mutta enimmäkseen oli tasasesti semmonen -2 astetta. Tuuli kävi jonkun verran ja Ilmatieteenlaitos kertoi, että "Feels like -6".

Vuosselin punaisen rinteen huipulta

Saarua aamupäivällä

Vuosselin huippu, Ahonlaidan yläosa

Nepu kävi harjoittelemassa (omien sanojensa mukaan) hiihtelyä lastenrinteessä muutamana päivänä ja lisäks vähän pulkkailtiin, käytiin leikkipuistossa ja ajeltiin potkupyörällä, johon renkaiden tilalle oli vaihdettu sukset. Se se vasta oli komiaa.

Päivät meni ohi niin, että heilahti. Me käytiin puolison kans rinteessä vähän vuoroissa ja jäi Nepu muutaman kerran hoitajan hoiviinkin, että päästiin yhdessä. Yhtenä päivänä tuntui, että ei oikein suksi luista, mutta muuten täytyy sanoa, et johan sujui hyvin! Olin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan ja ihan oikeesti jaksoin laskee pidemmätkin rinteet alas ilman "spekulaatiotaukoja". Bonuksena selvisin laskupäivistä hiukan vetelillä jaloilla sen sijaan, että olisin ekan laskupäivän jälkeen ollut lähes rampa koko loppuviikon. Jes!

Saaruan yläasema

Ens vuoden reissulle varataan taas se isompi asunto ihan mukavuussyistä. Kyllä me seitsemän aikuista ja kaks lasta tuohon 94-neliöiseen mahduttiin, mutta vähän suuremmasta ruokapöydästä ja yhdestä ylimääräsestä vessasta ei olis ollu haittaa. Samoin tästä reissusta viisastuneena seuraava reissu varataan lauantaista lauantaihin, että jää matkapäivän jälkeen vielä se sunnuntai lepopäiväksi. Meillä oli koko perhe ihan töttöröö maanantaiaamuna, kun myöhään sunnuntaina vasta tultiin kotiin.

Reissun vika päivä ja eka afterski, lasillinen glühweinia

Hallittu kaaos!

Operaatio "Firman synttärit" vol. 2

Mekko löytyi kahta päivää ennen juhlia. Marssin lopulta Ratsulaan ja olin jo henkisesti valmistautunut siihen, etten löydä täydellistä mekkoa ja silti joutuisin maksamaan itseni siitä kipeäksi. Ei se onneks ihan niin mennytkään. Kiltti myyjä kantoi mulle sovituskoppiin mekkoa toisen perään. Huom! Joka ikinen sopi päälle! Otin kuitenkin sen, jota olin kokeillut ekana. Simppeli musta kotelomekko, jossa oli tulppaanimallinen alaosa, pienet hihat ja ohut musta vyö. Sen kaveriksi puin Elinar-siniset kengät. Korvissa oli sinistä teemaa toistavat korvikset ja hiuksissa taas korvisten teemaa noudatteleva koriste.

ENNEN (meitsi töissä)

Olin kaukaa viisas ja kävin tuhlaamassa lounasaikani kampaajan penkissä. Mulle tehtiin kauniit kiharat ja hiukset laitettiin osittain kiinni. Ratkaisustani käydä kampaajalla olin erityisen iloinen siinä kohtaa, kun kotona valmistautuessa meinasi minuutit loppua kesken ilman hiustenkin kanssa värkkäämistä.

JÄLKEEN (meitsi juhlissa)

Juhlissa soitti Porin VPK:n soittokunta ja myöhemmin illalla DJ tanssitti väkeä. Lisäksi muisteltiin Elinarin historiaa ja saavutuksia, jaettiin muutama ansiomerkki sekä katseltiin (ehdottoman edustavaa) kuvamateriaalia elinarilaisista jos jonkin näköisissä aktiviteeteissa. Ilta päättyi danssaamiseen PK:ssa, lähes kaikki olivat paikalla. Aika huippua!

Elinar 20 vuotta!

Koirajengi koolla

Vaikka Heku on ollut vähän väsynyt ja tänään koiratreffeilläkään ei kauheasti jaksanut seurustella, taisi maisemanvaihdos ja kavereiden näkeminen kuitenkin piristää mieltä.

Vilskettä riitti, kun yksitoista (11) pientä koiraa (joista 10 oli chihuja ja 1 venäjäntoy) paahtoi menemään ympäri kämppää. Emännät ja isännät nauttivat kahvia ja naposteltavaa.

Ja sit otettiin ryhmäkuva!

Muuten onnistunut kuva, mutta yksi koira on ehtinyt karata muualle.

Making of!

Huh helpotusta!

Olin eilen lietsonut itseni ihan kamalaan stressiin koiran takia. Töihin keskittyminenkin oli hankalaa ja pelkäsin koko ajan pahinta mahdollista.

Lääkärissä kissalapsi pääsi tutkittavaksi ensin. Se sai taas kortisonia ja antibiootin sekä allergialääkekuurin. Paino oli noussut viime käynnistä jotenkin mystisesti melkein 400 grammaa! Kissalapsi oli niin reippaasti, että oikein ihmettelin. Ei elettäkään, vaikka lääkäri joutui kippaamaan sen selälleen vatsanalusen ja takajalkojen tutkimista varten.

Koira punnittiin. Vertailun vuoksi: Heku on painanut helmikuussa 3,3kg (jolloin se oli liian lihava) ja syyskuussa 2,7kg (joka olisi juuri sopiva paino). 6.10. punnitsin 2,6kg ja 27.11. 2,5kg. Vaikka oon punninnut meillä ihan ihmisten vaa'alla, joka ei ehkä ole kovin tarkkakaan, niin näkeehän sen, että koira on laihtunut paljon lyhyessä ajassa. Lääkärissä vaa'an lukema oli 2,35kg ja se oli lääkärinkin mielestä liian vähän.

Hekulta otettiin myös verenkuva. Se ei inahtanutkaan verikoetta ottaessa, vaikka se oli ihan kauhusta jäykkänä. Samoin se luimisteli, kun lääkäri tunnusteli jalat, kaulan, selän, vatsan ja kaiken muunkin mahdollisen. Verikokeen tuloksia piti odottaa 15 minuuttia. Meinasin saada mahahaavan sillä aikaa.

Loppujen lopuksi tilanne ei ollutkaan niin paha kuin olin pelännyt. Valkosolujen määrä oli hieman yli viitearvojen (6.0-12.0 ja Hekulla oli 12.6) ja maksa-arvot piirun verran koholla, mutta ei kuitenkaan hälyttävästi yli viitearvojen (10-118, Hekulla 138). Siis lievä maksan vajaatoiminta ja jokin tulehdus. Heku sai myös pitkävaikutteisen antibioottipiikin ja lisäks sitten maksan toimintaa tukevaa lisäravinnetta, jota pitäis antaa kerran päivässä ruuan yhteydessä.

Lisäravinteen piti olla hyvän makuista, mutta arvatkaapas vaan maistuiko meidän kulinaristille? Ei. Ei edes juustoon käärittynä. Piti keksiä parikin kikkakolmosta, että sain koko tabletin menemään. Ehkä käyn ostamassa maksamakkaraa, johon tabletin saa piilotettua. Tai yritän murentaa sen ruuan joukkoon.

Eniveis Heku vaikutti aamulla jo pirteämmältä, nousi pedistään odottelemaan mikrossa sulavaa ruokaa, kun viime päivät se on vaan nukkunut ja raahautunut syömään siinä kohtaa, kun ruoka on jo kupissa.

Elvis on sentään aina terve ja nälkäinen!

Ei reissua ilman sairastunutta lemmikkiä

Muistelen usein sitä yhtä Ylläksen reissua, kun päivää ennen lähtöä kissalapsi sai virtsatietulehduksen. Se piti kiikuttaa päivystykseen, koska oli viikonloppu ja lääkäri oli pelottava. Sitten piti jättää kissan lääkintäkin kissahoiturin harteille.

Eniveis, kissalapsi kutisee taas ja nyt on koirallakin joku vialla. Molemmat menee lääkäriin torstaina.

Hekun vointi huolestuttaa mua nyt ihan toden teolla. Se on kohta yhdeksänvuotisen elämänsä ollut terve kuin pukki. Saanut rokotukset ja madotukset, mutta muuten ei oo oikeestaan tarvinnut lääkärissä käydä.

Alkuvuodesta päätin laittaa koiran laihikselle, joka ei kovin hyvin sujunut. No, kesällä kuitenkin hankittiin vähäenergisempää kuivaruokaa ja siinä kuin huomaamatta muutaman kuukauden aikana Heku hoikistui oikein komean näköiseksi. Nyt se on kuitenkin laihtunut laihtumistaan ja se alkaa aiheuttaa mulle harmaita hiuksia, koska olen lisännyt ruuan määrää ja kuivaruokakin on vaihdettu taas hiukan energiapitoisempaan. Nyt olen aloittanut myös öljyn antamisen, että sais siitä vielä ekstraenergiaa.

Eikä siinä kaikki. Viimeisen viikon aikana Heku on lakannut hyppäämästä sohvalle. Se tähtää siihen kyllä, kuten se on aina tehnyt, mutta ei vaan uskalla hypätä. Sohvalta alas se kyllä vielä tulee itse. En muista koska viimeks se olis nukkunut näin paljon omassa pedissään, kun se on aina mieluummin kuorsannut sohvalla. Musta tuntuu myös, että se on ollut tavallista väsyneempi ja vaan röhnöttänyt pylly homeessa jossain tyynyjen välissä. Kaiken kukkuraksi eilen ja tänään aamulla se myös epäröi meidän terassin portaissa, vaikka ennen se on juossut niistä mennen tullen.

On tässä tullut mietittyä jo kaikki mahdolliset sisäelinongelmista syöpään ja näköhäiriöihin tai jopa johonkin myrkyn syömiseen. Huomenna toivon mukaan ollaan viisaampia.

Hiukan ahistaa, kun tietää, että reissu on tulossa ja pitäis vielä jättää koira hoitoon. Kunpa nyt ei mitään kovin vakavaa tai hurjaa lääkintää vaativaa vaivaa olis. Enkä ole yhtään valmistautunut sellaseen vaihtoehtoon, että Heku jäis sille lääkärireissulle.

Valmistaudun Rukalle lähtöön urheillen

Päätin, että nyt on runtattava yks treenihaaste vielä tähän viikkoon, koska se tekee hyvää suksille hyppäämistä ajatellen. Muistan melko elävästi sen tuskan mikä tulee, kun ekana laskupäivänä jaksaa kyllä kääntää ja vääntää ja sitten reidet on koko loppuviikon kipeät ja kaupan päällisinä notkeat kuin rautakanget.

Eilen mulla oli pitkästä aikaa sopivasti ylimääräistä energiaa, joten otin asiakseni tämän: Fitness Blender’s Free 5 Day Workout Challenge for Busy People. 

Ja kyllä, olen huippukiireinen ihminen ja siksi teen kiireisille ihmisille räätälöityjä treenejä! No ei, mutta tuntuu itselle helpommalta sovittaa se puolituntinen urheilutuokio iltahommien lomaan sen sijaan, että pitäis treenata kokonainen tunti.

Yllä olevan puolituntisen riehuin eilen ja todellakin tunnen sen tänään jokaisessa lihaksessani. Toisaalta tiedän, että oon tuplasti kipeempi reissussa, jos lähden telluilla rinteeseen lähes kylmiltään kuten aiempina vuosina. Oon mä vähän kyykkyjä tehnyt ja punnertanut laskemistakin silmällä pitäen, mutta nyt on hyvä hetki ottaa vielä loppukiri ennen matkaa. Tänään siis seuraa Day 2.

Päätin pitää vielä tän viikon herkkulakkoakin (siis ei karkkia, jätskiä, kakkuja, pullia, sipsejä tai mitään semmosta), kun tiedän, että reissussa tulee syötyä vähän miten sattuu. Ja kun kerran olen herkkulakossa, piti heti keksiä jotain sallittua herkkua sytöväksi. Tai juotavaksi. Sen takia herkuttelin tänään aamulla mansikkajuustokakkusmoothiella. Ei pöllömpi aamupala, vaikka ite sanonkin. Tääkin kun oli taas kokeellisen smoothiekeittiön tuotoksia.

Mansikkajuustokakkusmoothie n. 0,5l
2 jäistä banaania

kourallinen pakastemansikoita

2-3 rkl raejuustoa

1-2 tl mantelivoita

mantelimaitoa 

Makeutta saa halutessa vaikka vaahterasiirapilla.