Jump! Down!

Kuten jo aiemmassa postauksessa kerroin, kaivan nykyään usein jumppamaton esiin, kun oon saanut Nepun nukkumaan ja kaikki tarvittavat ilta-askareet tehtyä. Niin eilenkin. Joskus näköjään päässä vinksahtaa ja sit alan tehdä jotain, mikä on jo vähän liiankin raskasta (varsinkin vähän huonosti syöneenä ja väsyneenä). Mutta raivolla on vaan vedettävä, kun ei voi periksikään antaa. 

Treenasin taas FitnessBlenderin tahtiin ja valikoin hauskalta näyttävän ohjelman "When I say jump HIIT". Hauskaa se olikin, jotakuinkin johonkin vartin kohdille. 

Loppu olikin melko tuskallista, jalat ei totelleet hypyissä ja keuhkoissakin poltti niin ettei ikinä ennen. Melkein siirryin suoraan loppuverryttelyyn, mut luonto ei antanu periks. Pakko oli tehdä loppuun asti. Treenin jälkeen istuin jumppamatolla pyyhe kädes ja aattelin, et kyl täytyy ihmisen olla päästään pimee. Et jos vaikka tänään vähän jotain kevyempää. Tai vaikka lepopäivä.

Töiden jälkeen vienkin Nepun leikkipuistoon kaveria tapaamaan. Huomenna taidetaan lähteä kahvittelemaan keskustaan. Viikonloppu ja kiireetön oleminen on ihan tervetullutta tän viikon hullunmyllyn jälkeen. 

edit: Hyppimisestä tuli vielä mieleen, että kaipaisin kunnollisia sisätreenikenkiä. Millasetkohan olis hyvät? 

Nips, naps

Käytiin eilen tytön Nepun kanssa hiustenleikkuussa. Nepulla oli otsatukka kasvanu niin pitkäksi, että hän alituiseen huiski sitä pois silmiltä häiritsemästä. Mä yritin ratkoa ongelmaa pinnien avulla varsin huonolla menestyksellä. Mummin ostamat Pikku Myy –pinnit poltti Nepun hermot saman tien, koska ne koristeena olleet Myyt eivät irronneetkaan pinnistä, vaikka hän olisi niin halunnut. Mun ostamat sydänkuvioiset pinnit joutuivat muuten vaan revityiksi irti hiuksista. 

En osannut etukäteen arvata, miten Nepu reagoi koko operaatioon. Kaikki meni ihan mallikkaasti kuitenkin, vaikka selkeesti häntä jännitti. Ei sitä kaapuakaan päälle asti saatu, mutta siitä katseltiin sitten kukkien ja kalojen kuvia sillä välin, kun hiuksia saksittiin. Ihan ongelmitta meni koko toimitus ja nyt on silmille valuvat hiussuortuvat pätkitty pois. Tästä se kampaajalla ravaaminen nyt sit alkaa.

Tää Nepun otsiksen leikkaus sai mutkin melkein innostumaan otsatukasta. Just, kun sain omani kasvatettua niin pitkäksi, että se ei törrötä rumina piikkeinä leteistä ulos. Kai mä kohta taas hairahdan, jos en nyt seuraavalla kampaajakäynnillä, niin ehkä sitä seuraavalla. Kevät on vaikeeta hiusaikaa. Oon saanut nyt viitisen vuotta kasvatettua hiuksiani ja se on vaatinut malttia. Otsatukkaa on ollut matkan varrella enemmän ja vähemmän, mutta muuten on saanu tulla pituutta lisää. Aiemmin mulla oli se tietty parin vuoden sykli: lyhennän, kasvatan, lyhennän, kasvatan. Koskaan ei ollu tarpeeks hyvä ja aina keväisin iski se uuden lookin vimma. Nyt on taas lähellä se hetki, että teen jonkun huonosti harkitun liikkeen näiden hiusten suhteen. Ehkä en varaa aikaa ihan vielä!

P.S. Koirasta sais tehdä kaljun aina näin karvanlähdön aikaan. Ei tahdo hermo kestää sitä, kun kevätaurinko ikkunasta sisälle paistaessaan suorastaan alleviivaa kaikkialle varisseet koirankarvat.

Ettei kävis aika pitkäksi...

Näköjään ihan hillitöntä härdelliä tää elämä nyt, kun ollaan lapsen kans kaksin kotona. Kiirettä pitää ja ettei nyt ihan liian helppoa olis niin kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Jos koira ei karkaa naapurin pihaan tai kissat oksenna, niin sit iltatoimia suorittaessa pieni tyttöni seisoo ilman housuja lattialla ja ilmottaa "Pissa!" ja liukastuu aikaansaamaansa lätäkköön.

Vaikkei täällä oliskaa räjähtäny joku lelupommi, jonka jälkiä saa siivota monesta huoneesta, aikaa kuluu iltapalasotkujen siivoamiseen (vaikka koira varastaa jämät lattialta), tiskien laittamiseen, mahdolliseen pyykkien pesemiseen, eläinten ruokkimiseen ja huoltamiseen sekä omiin iltatoimiin aika kiitettävästi. Viisas tietysti nipistäis omista jutuistaan, jos tuntuu, että aika ei riitä. Mutta minäpä ahdan vielä omat urheiluharjoitukseni siihen sopivaan rakoon, jota illassa ei oikeastaan edes ole. 

Tää tuntuu taas tällaselta kaaoksesta toiseen etenemiseltä, kun on tottunu siihen, että myös puoliso on tavallisesti täällä jakamassa arkea. Silti tiedän jo nyt, että sen palatessa reissustaan mulle iskee se perinteinen kotiutumisketutus. Ei siks, että se kotiintulo jotenkin ärsyttäis, vaan siks, että me ollaan tytön kans just päästy hyvään ja toimivaan rytmiin kahdestaan. Sit se sekottuu taas, kun meitä on tässä kolme. Tää sama käy joka ikinen kerta, kun puoliso on jossain muutamasta päivästä reiluun viikkoon kestävällä reissulla.

Mukavaa on silti se, että kun askareet on suoritettu ja iltapala tehty, voin kuitenkin hetkeks iskeä ahterini sohvaan ja olla rauhassa. Tosin en kuitenkaan ihan yksin: koira kuorsaa aivan taatusti jossain sohvatyynyjen keskellä ja usein myös kissalapsi liittyy seuraan. Eilen Elviskin hiippaili vaivihkaa sohvan selkänojalle makoilemaan. 

Kissalapsi surffaa, taustalla koira vetää hirsiä onnellisena

Elvis

Tekstiiliurheilua

Olispa mulla niin paljon joutilasta rahaa, että voisin tilata koko Kari Traan Spring/Summer 2014 -malliston itelleni. Ja mennyt talvimallistokin kävis.

Tutustuin Kari Traan vaatteisiin joitakin vuosia sitten, kun olin ekoja kertoja Rukan reissulla tahimassa telluilla. Rukalla on Aste Brandstore ja mä hypistelin Kari Traa -hyllyn kohdalla lasketteluhanskoja ja Butterfly-huivia. Jälkimmäisen ostin, ja vielä tänä päivänä harmittaa, että jätin ne hanskat hyllyyn - niitä ei sen jälkeen ole enää ollu mallistoissa. Sittemmin olenkin kartuttanut lähinnä teknisten alusvaatteiden kokoelmaani, kun ollaan käyty Rukalla. Vähän muutakin on tullut haalittua. Butterfly-kerrastoa löytyy parissa värissä, lisäks on fleeceä ja merinovillasta kerrastoa, parkatakki, pipoja, t-paitoja ja sukkia. Joku siinä perhoslogossa ja niissä vaatteiden väreissä vetää puoleensa.

Kuvat lainattu sivulta http://www.karitraa.com

Hieman on alkanut karata mopo käsistä, kun Kari Traan nettikauppa alkoi toimittaa tilauksia myös Suomeen. Tasasin väliajoin löydän itseni selaamassa webshopin valikoimaa ja huokailemassa, miten ihania kaikki vaatteet ja asusteet on. Pari kertaa oon tilauksenkin tehnyt, ja tulen tekemään vastakin, koska pakettien tullaaminenkin kävi niin ikävän helposti. Nyt oli kevätmallistossa myös lippiksiä ja treenikasseja. Mä tarviin sellaset! Ja ihan taatusti kaikenlaista muutakin.

Vaikka tosihan se on, että kunnon vaatteissa on mukavempi urheilla. Ja se pätee ihan kaikkeen liikkumiseen. Kun voi kaapista valita säätilaan ja liikkumissuoritteeseen sopivat vaatteet, pelkästään jo se tekee ainakin mulle siitä liikkumaan lähtemisestä miellyttävämpää. Mutta kuten sanottua, mä olenkin tällanen tekstiiliurheilija ja näköjään ihan hemmetin valikoiva sen suhteen, mitä päälleni suostun pukemaan.

Hypitään, että ruoka laskee!

En ollutkaan istunut Rosson pöydässä sitten pariin vuoteen. Nyt istuin, kun mun vanhemmat halus viedä mut ja tytön syömään. Ei me sinne ehkä normaalisti oltais menty, mutta tänään paikan valintaan vaikuttikin eniten se, että sieltä löytyy kunnon leikkinurkkaus! Näin ne kriteerit kuulkaa muuttuu. 

Mä söin mahani vähintäänkin riittävän täyteen ja kotona tulikin sitten olo, et tarttis tehrä jotain. Edesmennyt mummuni kehoitti joskus yhteisellä jouluaterialla syömään puuroa, että ruoka laskee. Ei muuten toiminut. Päätin sitten kokeilla vähintään yhtä viisasta neuvoa ja pistää hyppelyksi keittiössä tytön mentyä unilleen. Melkoiseksi ähinäksi sekin meni, mutta tulipahan tehtyä.

 

Mun on aina pakko hyödyntää nää urheiluinspikset, koska lähtökohtasesti oon varsin mukavuudenhaluinen ja laiska. Helposti jää treenit tekemättä. Tän vuoden alussa sain kuitenkin jonkun mielenhäiriön ja innostuin kunnonkohotuksesta tosissaan (siis omalla mittapuullani tosissaan). Koska en oo ryhmäliikuntaihminen laisinkaan eikä punttiskaan houkuta, oon ollut ikionnellinen löydettyäni FitnessBlenderin. Monta iltaa viikossa menee jo niin, että kaikkien ilta-askareiden jälkeen mä kaivan jumppamaton esiin. Toivon, että ens kaudella sujuu telemark-käännöksetkin suksilla entistä paremmin, jos vaikka olis vähän enemmän voimaa jaloissa!

Ja hups, sit onkin ihmisellä nukkumaanmenoaika.

Nyt mä sen tein!

Blogin! On kuulkaa haudottu ja vatvottu, pohdittu ja raavittu päätä, että joko jo ja voisko sen tehdä. Sitten sisko tuumas, että "Alotaskin heti blogi!" - onko mulla edes riittävästi asiaa? No, en siitä asiasta niin tiedä, mutta pikaisen tutkimuksen perusteella oon pitänyt blogityyppistä päiväkirjaa ja kirjoittanut sinne vähintään viikoittain jo vuodesta 2005. Ehkä, ehkä mulla vois olla jotain höpinää ja löpinää oikeaankin blogiin. Alkaa nimittäin tuntua siltä, että kun on irkkaaminenkin jäänyt jo liki 10 vuotta sitten, ei toi IRC-Galleria oo enää se ihan optimaalisin paikka jaaritella. Siitä huolimatta, että on mulla siellä ollut ainakin yksi hyvin uskollinen lukija!

Tällasena iltana, kun puoliso istuu kaverinsa kanssa autossa ja ajaa kohti Pohjois-Norjaa ja talossa on rauhallista, on mulla aikaa perustaa blogi (olishan sitä aikaa muinakin iltoina, mutta yheksän kertaa kymmenestä, kun istun illalla koneen ääreen, joku näkymätön voima pakottaa mut pelaamaan Simsiä). 

Olis kai kohteliasta kertoa itsestään muutamalla sanalla. Olen kohta 30 vuotta täyttävä (nuori) nainen. Hevoshullu ja nörtti, ammatiltani ohjelmistosuunnittelija. Tätä taloa mun kanssa asuttaa extremelajeja (no on ne mulle extremee!) harrastava nörtti puoliso P ja juuri 1,5 vuotta täyttänyt pieni pyörremyrsky. Lisäksi täällä pyörii kaksi pulskaa maatiaiskissaa, kissalapsi ja Elvis, sekä yksi mulkosilmäinen muukalainen, eli chihuahua Heku. 

Mitä mä tänne blogiin ajattelin kirjottaa... No, pikkusiskoni totesi juuri omassa blogissaan, että hänellä ei ole asukuvia, vauvaa, kuntoiluohjelmaa, ihmissuhdedramatiikkaa, reseptejä eikä kauneusvinkkejä. No, mullapa on, paitsi noita kauneusvinkkejä. Että melkosta sekametelisoppaa on luvassa!