Hiekkaa suussa

Mulle tuntuu tasaseen tahtiin sattuvan ja tapahtuvan hevosten kanssa. Ei nyt usein, mutta kuitenkin. Viimeks putosin hevosen selästä reilu vuosi sitten. Eiliseen asti on taas menny hienosti. Hah, saan tän kuulostaan ihan siltä, että oon täys tumpelo hevosen selässä!

Mulla on jokusen viikon ollut tunneilla 5v. vauvahevonen Camu. Se on pieni, pyöreä ja ihana haflingerruuna, varsinainen vaahtokarkki muhkeine harjoineen. Se vasta opettelee ratsun hommia ja se on kyllä niin liikuttavan ahkera, yritteliäs, reipas ja kiltti. Keskittyy niin kovasti hommiinsa, että puhisee ja röhisee mennessään. Meillä on mennyt kivasti ja yhteinen sävel on löytynyt aika helposti. Mullekin tekee hyvää ratsastaa välillä jollain raakileella, siinä tulee vähän taas analysoitua omaa apujen käyttöä eri kantilta.

Eilen ratsastettiin ulkokentällä. Se on maneesin pohjaa pehmeämpi ja aina näin keväisin, kun ulos siirrytään, hevosille alkuun raskaampi, ja sitä myöten myös vaativampi varsinkin vauvahevoselle, jonka lihakset ei oo vielä kovin vahvat. Tunti meni mukavasti, vaikka jokuseen kertaan oli käytävä tiukkaankin sävyyn keskustelua siitä, mihin suuntaan mennään. Laukat on sujunu sikseen ihan hyvin, vauhtia vaan on aika reilusti ja ajoittain ohjautuvuus huono. Mentiin kuitenkin hienosti ympyrällä ihan sovussa, tahti oli hyvä ja kaikki ihanasti, kunnes Camuparka kompuroi.

Se yritti ihan kaikkensa, että olisi päässyt pystyyn. Etujalat kävi ihan vimmatusti, mutta siitä huolimatta alettiin uhkaavasti kallistua nokalleen. Camu meni lopulta turvalleen ja mä tupsahdin kyljelleen kans alas kyydistä. Hölmistynyt hevonen könys ylös maasta ja katto mua silleen, että "kui sää siä oot", että niinku aiemman kokemuksen perusteella ratsastajat istuu kylläki seläs! Hiekassa näky komeet jarrutusjäljet, kun Camu oli hetken matkaa polvillaan kyntäny kenttää. Reppanalla oli suu täynnä hiekkaa, ja mullakin hampaissa narsku, vaikka en naamalleni mennytkään. Ilman vaurioita selvittiin, joten matka jatkui. 

Otettiin vielä pari kierrosta laukkaa, ettei jää mitään traumoja. Ei Camu tosin ollu muksahduksesta millänsäkään. Mut semmosii ne lapset on, ei niitä paljoo kaatumiset haittaa.

 

Pusu lapselle

Okei. Tää aihe tulee nyt niinku ihan puskista, mutta mun on pakko purkaa asiaa johonkin. Jotkut ehkä tietää, että viihdytän itseäni lukemalla Hevostalli.netin sennufoorumia. Joskus siellä on varsin hulvattomia keskusteluja, mutta eilen törmäsin yhteen, jonka seurauksena totesin, että jotkut ihmiset ovat ajatusmaailmaltaan täysin vinksahtaneita, oikeesti.

Keskustelun aiheena oli "Pussaatko lastasi suulle?" ja pohjustus aiheeseen kuului näin: 

Miten muiden pienten lasten vanhemmat, pussaatko suulle vai pelkästään poskelle? Jos 2 vuotiaasi (kyllä, 2 vuotiaasi, hahhah!) haluaa moiskauttaa sinua suulle, kiellätkö ja torutko? 

Minä sitten asiaa pohtimaan. Ennen Nepua ajatus moisesta olisi tuntunut varmasti oudolta, mutta kun oma lapsi haluaa moiskauttaa minua suulle, en todellakaan halua sitä kieltää saati torua siitä. Eihän parivuotias VOI ymmärtää eroa poskipusun (tai minkä tahansa muun pusun) ja suulle annettavan pusun eroa. Hän osoittaa hellyyttään ja kiintymystään, ja siihen pitäisi lasta nimenomaan kannustaa torumisen sijaan! Tähän voisi tietysti vetää vielä hammaspeikkokortin, eli ei saisi pussata lasta suulle ettei karies tartu. Ehkä näin, mutta tähän en edes lähde enempää. 

Pohdiskelun jälkeen ryhdyin lukemaan kommentteja keskustelusta ja suoraan sanottuna järkytyin. Miten normaalista elämästä vieraantunutta porukkaa tätä palloa oikein tallaa? Katsokaa itse:

"Tässä kulttuurissa suulle pussaaminen on aika suuren enemmistön mielestä aikuisten juttu ja lasta voi pussailla melkein mihin tahansa muualle. Ei ole kulttuurinormien mukaan sopivaa pussailla lapsiaan kuin bonobo." 

"En pusuttele lasta ollenkaan."

"Itse pidän lapsi + vanhempi pussailua häiriintyneenä. Niin pitää koko lähipiiri, onneksi. Tunnen paljon ihmisiä ympäri maailmaa, mutten yhtäkään, jonka mielestä lapsen ja vanhemman välinen pusuttelu, siis suulle, olisi jotenkin tervettä."

"Ei tulis mieleenkään pussata suulle muita kun seurustelukumppania!" 
- Tämän kirjoittajan nimimerkki oli muuten hyi yök!

"Muutamia suulle suukottelijoita olen elämäni varrella tavannut ja täytyy sanoa, että suurimmalla osalla on ollut jotain kieroutunutta lapsi-vanhempisuhteessa."

"No hyh helevetti! Jotain on vialla, jos pitää suulle pussata. Kai nyt samalla pussaatte alapäätäkin lapsiltanne?!" 
- What the fuck?!

"Ei ole terve vanhempi-lapsi-suhde jos suulle pussaillaan."

"Vaihtakaa vaikka kielareita lastenne kanssa mutta älkää hyvät emakot mainostako sitä normaalina!"

"Miten pitkään ajattelit jatkaa noita suulle suutelointeja? Joku tietty ikä mielessä milloin loppuu (18v?) vai meinasitko jatkaa loppuun asti aikuisten lasten suulle pussaamisia? Kannattaisiko vähän miettiä sitä lastakin, onko kiva vaikka murrosikäisen pojan muistaa äitinsä huulet omillaan? Eikun normaaliahan se vain on, anteeksi..."

"Pussailetteko ja hivelettekö myös lapsenne peppua ja pimppiä/penistä? Miksi ei?"

"Lupaan ja vannon, että jos näitä lapsenimuttelijoita näen jossain, lähtee soitto sossuun siltä seisomalta!" 
- Öhh?

"Ihan tiedoksi vaan, mutta lapsen suutelu, kasvojen nuoleminen, huulten imeminen jne. OVAT seksuaalista hyväksikäyttöä. Tutustukaapa lakiin." 
- Tää nyt jo vähän pisti hymyilyttään... 

Löytyi sieltä sitten muutamia hieman loivemminkin asiaan suhtautuvia keskustelijoita. Mutta siis jotenkin on nyt hirveän vaikea päästä asiasta yli. Miten kummassa pienestä pikaisesta (usein vielä lapsen aloitteesta annetusta) pususta saadaan seksuaalista hyväksikäyttöä, josta pitäisi ilmoittaa lastensuojeluun? Tai leimataan lapsen ja vanhemman välinen suhde kieroutuneeksi ja vanhemmat täysin epäsopivasti käyttäytyviksi ja sairaiksi ihmisiksi?

Nää pedofiileiksi ja häiriintyneiksi nimittelevien ihmisten lapset on sitte varmaan just niitä, joihin on jo pienestä asti istutettu suvaitsemattomuuden siemen. Hienosti menee!

Liittyy löyhästi työhön

Mulla piti olla enemmänkin jotain asiaa, mutta nyt kävi niin, että jokainen ajatus hävis mun päästä sillä välin, kun surffasin tänne kirjottaan.

Taustalla työt ruksuttaa kaikessa rauhassa, mulla on työn alla muuttaa jokusen kymmenen tuhannen dokumentin tila keskeneräisestä valmiiksi ja epäonnistuneiden PDF/A-konversioiden korjaaminen. Arkistoitavat materiaalit siis kulkee käännöspalvelun läpi ja siellä niistä tehdään PDF/A-formaattia olevat kopiot, joita Arkistolaitos edellyttää pysyvästi säilytettävän aineiston osalta. Mikäli organisaatiolla siis on Arkistolaitoksen myöntämä lupa aineiston pysyvään säilyttämiseen yksinomaan sähköisessä muodossa. Joko kaikki nukahti? Kiva.

Lisäksi tänään on valmisteltava uuden projektin aloituspalaveria, joka pidetään asiakkaan kanssa maanantaiaamuna klo 8:30. Herranen aika, miten sitä onkaan skarppina tollaseen aikaan maanantaiaamuna? Oon silti ihan täpinöissäni, en oo aikoihin tehnyt kunnolla sitä omimman osaamisalueen hommaa. Pääsen siis askartelemaan dokumenttienhallinnan ja sähköisen arkistoinnin parissa. Tähän tuo oman (ja odotetun!) lisämausteensa se, että nyt tehdään jotain uuttakin eikä vain pyöritä saman, vanhan luottoprojektin ympärillä. Päästään veivaamaan mm. tiedonohjaussuunnitelmia ja opettamaan älykästä luokittelua. Kroohpyyh? Jep! Toisaalta jännittää ja paineitakin jo on, mutta silloin oon ehkä parhaimmillani.

Pari viikkoa sitten kävin myös sen Arkistolaitoksen kurssin. Ens viikolla siitä pitäis tulla arviointi. Toivon todellakin, että saan kaikista tehtävistä hyväksytyn ja pääsen kurssin läpi, olishan se nyt noloa muuten! Panostin hommaan ihan oikeesti. Jännä, kun jotenkin  aina tehtävien (oli ne mitä tahansa) palauttamisen jälkeen tulee sellanen olo, et ne on varmaan ihan väärin ja siellä ne ny nauraa mulle, et onpa toikin ääliö, tommosta menny vastaamaan.

Kun tää jorina nyt kääntyi työpainotteiseksi, niin totean vielä, että mun olis vissiin aika hankkia uus työpuhelin. Mulla on ollu iPhone 4S nyt jo hyvän aikaa, eikä siinä noin muuten ole valittamista, mutta se ei kestä ulkoilmaa. Monesti (viimeksi eilen) kävi niin, että olin puhelimen kanssa ulkona ja kesken naputtelun se luuli, että akku on tyhjä ja sammui. Ei kovin kiva ominaisuus sellasessa tilanteessa, että sitä luuria ei saa laturin päähän ja jos vaikka sattuis jotain. Eilen ei onneks ollut kyse muusta kuin siitä, että puhelin "paleltui" kesken ulkoilmaurheilun, kun aloin etsiä lämmittelyn jälkeen kahvakuulavideota tehtäväksi. 

Voin kertoa, että ärsytti silti aivan niin maan @!#$. Piti kantaa kamat sisälle ja odottaa, että se mokoma vekotin tokenee laturissa. Se siitä ulkoilmaurheilusta. Mutta sillä pienellä kiukulla meni kulmasoudut 8kg kuulalla!

Lopuksi: yleisön toiveesta tässä on kissa. Elviksen päiväunet. Moni käyttäis tyynyä juurikin päinvastaisella tavalla. Kissalapsesta lupaan kuvan, kunhan hänen ylhäisyytensä taas ehtii kuvattavaksi.

Pääsiäishommii

Pääsiäisvapaat oli odotetut ja säät oikein huusi ulkoilemaan. Pitkäperjantai vietettiin ihan vaan perheen kesken, kuten tämä maanantaikin, mutta lauantaina meillä kävi appivanhemmat kyläilemässä ja sunnuntaina me syötiin pääsiäispäivällistä mun vanhempien luona. Mä kävin koiran kanssa myös chihujen leikkitreffeillä tossa melkein naapurissa lauantaina, siellä oli taas aikamoista menoa ja meininkiä. Heku on, kuten kissatkin, nauttinut muutenkin auringonotosta tossa meidän terassilla, siinä on päivisin jo ihanan lämmintä.

Nepu veti kunnon suklaaöverit parina päivänä. Ei me olla koskaan edes annettu sille suklaata ennen tätä, joten riemuhan oli valtaisa, kun hän sai noita yllätysmunia availla. Toisin kuin esim. minä pienenä, hän ei ollut kovinkaan kiinnostunut sisällä olevista ylläreistä vaan nautiskeli ensin kaikessa rauhassa suklaan ja perehtyi sitten vasta leluihin. 

Mulla oli myös varsinainen urheiluteema koko pääsiäisen. Perjantai-iltana alotin kevyehkösti ja tein FitnessBlenderin pilatesta ja aerobista harjottelua sisältävän treenin. Lauantaina solmin lenkkarit jalkaan ja menin illalla huvittamaan naapureita (eli tekemään hiittiä) tohon pihalle. Oli siinä haasteensa, joo, mutta ihan oli voittajaolo sen jälkeen, kun ääni videolla kertoo, että "workout complete". Can you HIIT like a girl? YES I CAN!

Sunnuntain teemana oli maastopyöräily puolison ja parin työkaverin kanssa. Pari tuntia vierähti mukavasti Ruosniemen pöpeliköissä ähisten. Oli nimittäin sunnuntaiaamun sateen jälkeen paikoitellen varsin pehmeää polkua tarjolla. Ihan hyvin meni, vaikka oli mun eka maastopyöräilylenkki varmaan likemmäs pariin vuoteen. Huomas kyllä, että edellisillan hiitti söi vähän voimia, joten aika paljon sai pyörää työnnelläkin. En silti kaatunut enkä tainnut kertaakaan huutaa lopettavani koko touhua kesken, vaikka lenkin loppua kohden kevyesti ärtynyt jupina vähän lisääntykin.

Pyöränä mulla on puolison vanhasta maasturinrungosta kasattu täysjoustopyörä. Se on kuulkaa niin huolella hierottu, että! Ja kyllä sillä ihan mukava on ajellaki, vaikka puoliso ite oli sitä mieltä, että tarttisin uuden pyörän.

Reitin suurin mäki edessä. Ja tietysti pinkit ajohanskat.

En kaatunut, vaikka kallio oli liukas.

Tuolta jostain tultiin.

Pikkusen piti työntääkin.

Mut todistetusti myös ajoin!

Pyörälenkin jälkeen oli metsään jäänyt semmoset 1300kcal ja sit piti ahtaa itsensä täyteen karitsan sisäfilettä, valkosipuliperunoita, parsaa, salaattia, grillattuja sieniä ja tomaattia ja paria sorttia jälkkäriä siellä äidin ruokapatojen äärellä. En muista koska viimeks on tullut niin huono olo liiasta syömisestä. Varmaan se oli sitä aikaa, kun jouluna mummu käski syödä sitä puuroa, että ruoka laskisi... Kotona puuron syömisen sijaan annoin ruuan laskea ihan rauhassa itsekseen ja makasin vaan liikkumatta sohvalla. 

Nepu pääsi onneks kans paljon ulkoilemaan, "pihahommiin" ja kukkia poimimaan. Viikko takaperin ostetut lenkkarit on ollu ihan huiput, askel on kevyt ja vauhti huimaa päätä. Muutenkin hienoa, kun ei tarvii pukee enää niin hirveesti vaatetta päälle, se kun pistää niin kamalasti harmittaan ulos lähtiessä.

Mutta jotta tää pääsiäinen ei nyt aivan täydellinen olis ollut, niin tottahan toi perheen pienimmäinen otti ja tuli taas kipeäksi. Eilen illalla alkoi flunssa ja tänään on sitte levätty, yskitty ja niistetty ahkerasti, mikä tietää sitä, että mä vietän vielä huomisen päivän kotona.

Koska ruoka on hieno asia

Tykkään ruuasta, nautin syömisestä. Muistan pitkienkin aikojen jälkeen mitä oon syönyt jonain tiettynä hetkenä. Muistan, mitä joku muu on syönyt jonain tiettynä hetkenä. Vanhan IRC-Galleria –päiväkirjan lukija joskus kommentoi, että kirjotan pelkästään siitä mitä oon syönyt. Tästä vois melkein vetää johtopäätöksen, että oon aikamoinen ahmatti ja ajattelen vain ja ainoastaan ruokaa. 

 Kyllä mulla yhdessä vaiheessa ehkä jonkinlainen ahmattivaihe olikin, nimittäin silloin, kun nykyisen puolisoni kanssa lyöttäydyttiin yhteen. Lihoin oikeesti varmaan 15 kiloa ihan vaan siksi, että meidän yhteistä huvia oli syödä hyvin. Sittemmin oon kyllä kutistunut vanhoihin mittoihin ja ehkä vähän enemmänkin. Ja kutistusprojekti on käynnissä edelleen, hitaasti, mutta varmasti. Mitään kituutusdieettejä en harrasta, vaan syön jotakuinkin normaalisti, mutta annokset pidän järkevinä. Lisäks olen lisännyt liikuntaa varmaan 100 % entiseen verrattuna, koska löysin ne jo monta kertaa aiemmin hehkuttamani treenivideot.

No, takas ruokaan. Innostuin FitnessBlenderin laatimista ateriasuunnitelmista, joten meillehän ostettiin sähköinen kirja, joka sisältää neljän viikon ateriasuunnitelman sekä paljon asiaa energiankulutuksesta, tavoitteiden saavuttamisesta, terveellisestä ja epäterveellisestä ruuasta, herkuttelupäivistä tai –aterioista, ruuan psykologiasta (tunnesyöminen, kehonkuva, motivaatio), puhtaasta ruuasta, riittävästä juomisesta, ruuan hinnasta, treeniohjelman valinnasta ja oikeesti vielä monesta muustakin asiasta. 135-sivuinen infopaketti, jossa on joka viikon ostoslista mukana. Olin ihan, että WOW, kun luin kirjaa. Kyseessä ei ole mikään dieetti, vaan tarkoituksena on oppia syömään itselle oikea määrä ruokaa sen mukaan, miten aktiivinen liikkuja on ja mitä tavoitteita on esimerkiksi painonhallinnan suhteen. Kaikkihan ei tähtää painonpudotukseen vaan joku haluaa kasvattaa ja joku taas ylläpitää nykyistä painoa.

Ateriasuunnitelmassa on suuntaa antavat kalorimäärät päivää kohden, mutta perimmäisenä ajatuksena on oppia arvioimaan myös silmämääräisesti tarvitsemansa ruuan määrä ja se, miten proteiinit, rasvat ja hiilihydraatit pitäis jakautua siihen omalle lautaselle. Kirjassa opastetaan myös siihen, miten voi korvata jotakin suunnitelmassa olevia ruoka-aineita, joille on esimerkiksi allerginen tai ei vain pidä jostain. Opastuksia voi kyseenalaistaa, yrityksen ja erehdyksen kautta voi löytää sen itelleen sopivimman polun. Ei siis ole kyse mistään orjallisesta kaloreiden laskemisesta ja ohjeiden noudattamisesta tai siitä, että ei koskaan enää voi syödä mitään ”herkkuja”, vaan että ihan oikeasti oppisi kuuntelemaan omaa kehoaan ja ravitsemaan sitä tavalla, joka on sille hyväksi.

Mäkin tein vähän laskutoimituksia kirjan ohjeiden mukaan selvittääkseni päivittäisen energiantarpeeni ja sen, millainen kalorivaje olis hyvä, jos haluan rauhaksiin pudottaa painoa. Oli ihan avartavaa sekin. Ensin laskin ns. koomakulutuksen (Basal Metabolic Rate), jonka jälkeen laskeskelin mikä mun päivittäinen energiantarve on, jos en liiku yhtään tai jos liikun paljon - ja kaikkee siltä väliltä. Mä taidan tällä hetkellä syödä itse asiassa liian vähän aktiivisuustasoon nähden. Itse asiassa kirjassa sanottiin, että kenenkään ei olis hyvä syödä alle 1200kcal päivässä, koska siihen määrään on hankala saada kaikki tarpeelliset ravintoaineet. 1400kcaliin ne jo mahtuu aika hyvin mukaan ja se kai sitten olis sellanen hyvä minimimäärä kaloreita noin suurin piirtein. 

BMR naiset = 655 + (9.6 x paino kiloissa) + (1.8 x pituus senteissä ) - (4.7 x ikä vuosissa)

BMR miehet = 66 + (13.7 x paino kiloissa) + (5 x pituus senteissä ) - (6.8 x ikä vuosissa)

The Harris Benedict Formula, energiamäärä painon ylläpitoon

Ei yhtään tai hyvin kevyttä harjoittelua: Päivittäinen energiantarve= BMR x 1.2
Kevyt harjoittelu (1–3 pv/vko): Päivittäinen energiantarve= BMR x 1.375
Kohtalainen harjoittelu (3–5 pv/vko): Päivittäinen energiantarve= BMR x 1.55
Raskas harjoittelu (6–7 pv/vko) Päivittäinen energiantarve= BMR x 1.725
Erittäin raskas harjoittelu (raskasta harjoittelua 2krt/pv) Päivittäinen energiantarve= BMR x 1.9 

Nyt en malttais millään odottaa, että pääsen kauppaan hankkimaan tarvittavat ruokavärkit. Mä en enää ole edes niin keskittynyt siihen, että ehkä mun paino putoaa, vaan oon ihan intona siitä ruokalistasta ja kiinnostunut siitä miten mun keho yleisesti ottaen reagoi siihen. Vaikka meillä syödään paljon kasviksia ja muutenkin suht terveellisesti, näissä ruokaohjeissa viedään juttu vielä astetta pidemmälle. Tavoitteena on syödä puhdasta ja ravintotiheää ruokaa.

Samalla toivon oppivani tästä järjestelmällisemmän tavan valmistaa viikon ruokia. Ateriasuunnitelman mukaan pitäisi syödä kuus kertaa päivässä, joten etukäteisvalmistelut tulee varmaan olemaan aika tärkeessä osassa ruuanvalmistusta ja se asia on otettu huomioon myös siinä suunnitelmassa. Eiköhän siihen opi, kun vaan käyttää hiukan aikaa homman järkeilyyn. Parasta on se, että koko perhe voi syödä samaa sapuskaa. Jos ei ihan suoraan, niin varsin pienin muutoksin saadaan kaikesta myös perheen pienimmälle sopivaa ruokaa.

Tulipas tästä aika paatos. Mut se johtuu vaan siitä, että oon niin innoissani!

Eilen söin iltapalaks tämmöstä helposti pureskeltavaa mössöä: banaania, luumua ja turkkilaista jogurttia. Eilen aamulla juurihoidettua hammasta kivisteli pureskellessa sen verran, etten uskaltanu ottaa leipää... Onneks itse juurihoito ei tehny kipiää.

Pyörremyrsky valloillaan

Käytiin tänään koko perheen voimin kaupungilla. Ensin suunnattiin ostamaan Nepulle kevätkenkiä. Kaupassa kenkähyllyille asti pääseminen oli työn ja tuskan takana, koska heti hissistä poistuttuamme pieni pyörremyrskymme pyyhälsi haltioissaan Pentikin koriste-esinehyllyä kohti. Siitä selvittiin kaikeksi onneksi vaurioitta, mutta niinhän Nepu viiletti lopunkin aikaa aivan tohkeissaan hyllyjen keskellä ottaen käsiinsä tavaroita (onneksi enimmäkseen leluja ja vaatteita), jotka hän ystävällisesti heitti lattialle nähdessään seuraavan mielenkiintosen asian. Kenkien sovittaminenkin oli lievästi sanottuna haasteellista, mutta mieluisat löytyi onneksi haasteista huolimatta, alelaarista vieläpä.

Sitten päätettiin käydä ravintolassa syömässä. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyttiin Martinaan, kun siellä näytti olevan vähän väkeä. Heti ovella oli tarjolla muovitikun päässä töröttäviä mainosilmapalloja. Rattaista kuului heti äänekäs käsky "ANNA!" - ei siinä sitte muu auttanut. Tarjoilijan tuodessa vettä pöytään hommaa vaikeutti suorastaan raivokkaasti edestakaisin viuhtova ilmapallo. Alkupalaks Nepu veteli vesimelonia kaksin käsin, minkä jälkeen hän läks leikkinurkkaukseen leikkimään. Siitä se pyörremyrskyn vauhti vaan kiihtyi.

Leikkinurkkaus pienuutensa vuoksi oli melkosen äkkiä nähty, joten sit lähdettiin ravaamaan ympäri ravintolaa. Lelut kädessä tietysti. Leikkikeittiöstä nyysittyjä pannuja vaan ropisi matkan varrelle. Aikansa juostuaan Nepu välillä vähän söi ja pyysi takas leikkimään. Hän olis kantanu kaikki nurkkauksen lelut mieluummin keskelle ravintolaa. Ilmapallojakin meillä oli ollut jo useampia, ja kaikista oli jostain kumman syystä tikut irronneet. Oltiin siis just sellanen perhe, jota kaikki ravintola-asiakkaat varmaan vihaa, hah.

Lisäks Nepu käveli (tai no, juoksi) riemukkaasti äännellen koko matkan ravintolalta autolle vaihtaen suuntaa kolmen metrin välein. Maassa oli kaikenlaista hienoa poimittavaa ja tuli siinä parit näyteikkunatkin klähmittyä. Tumput hän ehti riisua matkalla n. 17 kertaa, mut toisaalta juoksi vain yhteen vesilätäkköön. 

Noh, hän ilmeisesti nautti täysin siemauksin reissusta. Retki tuli kyllä ihan tarpeeseen, koska aamupäivä vietettiin sisällä sateen vuoksi (plus että Nepulla oli Tärkeitä Hommia). Yllättävän montaa asiaa parissakin tunnissa ehtii kuulkaa tehdä, kun leikkiseurana on tollanen 1,5-vuotias tättähäärä. Tuli leikittyä ja laulettua Musarullaan tahdissa, väritettyä värityskirjaa ja piirreltyä muuten vaan, heiteltyä väriliituja, tyhjennettyä keittiön muovikippalaatikkoa ja vessan kaappia, käännettyä ympäri pari korurasiaa ja soviteltua koruja... Väliajat pystyi kivasti juokseen tossa olkkarin ja keittiön väliä. Onneks meil on tilaa.

Pipoista ja vähän muustakin

Koska ihmisellä (tai ainakaan mulla) ei voi olla koskaan liikaa pipoja, olin ihan huippuilonen, että sain taas yhden uuden pipan kokoelmaani. Se menee vähän silleen, että ei reissua ilman pipotuliaisia - ja voihan niitä muutenkin ostella. Hypistelen aina pipoja ja keksin aina jonkun syyn, jonka varjolla voin hankkia uuden pipon. Tää tosin oli vähän sellanen puolpakko-ostos, koska me&i-kutsuilla ei olis tullut täyteen summa X, jonka jälkeen saa jonkun kaupanpäällisen. Siinähän oli varsin pätevä syy. Sain pipon tänään. Eiks o komee!

Tää me&i oli sellanen juttu, johon lähdin tutustuun tosi epäluulosena. Joku sano, että ne on semmosta kotiäitilookkia. Vaikka niillä on edelleenkin yöpaitaa muistuttavia kuoseja ja sellasia juttuja mistä en niin tykkää, oon silti löytäny parit suosikit. Siis toki pipot, mutta myös joogahousut ja sellaset capri-mittaset olohousut. Joogahousut on ihan ykköset. Tilasin just toisen parin niitä, kun pakkohan noit edellisiä on pestä välillä, hehe! 

Mä siis kuulun niihin ihmisiin, jotka on kotona aina, siis ihan aina, kotivaatteissa. Vaikka mun pitäs esimerkiks töistä tulon jälkeen lähtee uudestaan johonkin, vaihdan jalkaan kotihousut, jos oon kotona kauemmin ku puol tuntia. Ja nää joogahousut pesee mennen tullen kaikki kollarit ja muut olohousut mitä mulla on. Plus ne tietty ihan oikeesti sopii joogaamiseen, jota sillon tällön harrastankin. Kuinka kätevää tää onkaan! No, se siitä ja sit voin rönsyillä seuraavaan mieleeni juolahtaneeseen asiaan.

Nepu oli istuttanut hoidossa rairuohoa itse askarreltuun pahviastiaan ja tänään hän toi sen kotiin. Ruohossa oli tipu, jonka hän rutisteli nyrkissään sievästi lyttyyn ja hylkäsi lattialle, josta koira poimi sen suurenakin aarteena itselleen. Ei oo tipu ihan entisensä enää. Mut ehkä mun askarteluvarastoista löytyy pari uutta tipua vanhan tilalle.

Tipun karu kohtalo.

Työporukan heppailut ratsastuskoulu Zilpalla sujui eilen mallikkaasti ja kaikki vaikutti olevan tyytyväisiä reissuun. Mukavasti tuli siinä kenttää ympäri hevosen rinnalla hölkätessä todistettua, että en oo sen taudin jäljiltä vieläkään ihan täysin toipunu. Onneks ei tarttenu juosta, ku muutamia minuutteja. Vaikka hikihä se siinäki tuli.
 

Allekirjoittanut varjona ja muut keskittyy opetukseen. 

Nasta mesta ja täällä taas

Tänään olin viikon sairaslomailun jälkeen töissä. Vallan virkistävää! Aamu - tai oikeastaan koko viikko - alkoi Arkistolaitoksen verkkokurssilla "Sähköisen asiakirjahallinnan perusteet". 

Ehdin käydä läpi kurssin ekan ja tokan osion sekä alottaa tokan osion tehtävän toteuttamista: mulla on työn alla sähköisen asiakirjahallinnan SWOT-analyysi (Strengths, Weaknesses, Opportunities, Threats -nelikenttämenetelmä). Ei oo ajatukset tahtonu harhautua siitä näin työpäivän jälkeenkään, mietityttää hirveesti, miten kirjottelen analyysini auki ennen tehtävän palauttamista. Ja mielessä pyörii jo seuraavankin osion tehtävä, jossa pitää arvioida Sähke2-määräystä. Oon kyllä aikanaan sen normitekstin lukenut, mutta siitä on aikaa.

Viikonloppuhan mulla meni vaan niinku saikun jatkona, joskin lauantaina ähräsin itseni vähän ihmisten ilmoille ja ulos ihan vaan kokeilemaan, et miten jaksan. Ihan hyvin, mitä ny oli pakko ottaa pienet päivätorkut ja loppuilta meni ihan silkaksi vanumiseksi. Onneks puoliso haki meille nepalilaista Yak&Yetistä (suosittelen, jos et ole kokeillut). Naan-leivän lisäksi mulla oli lautasella jättikatkarapuja kermaisessa tomaattikastikkeessa. Ehkä parhainta flunssaruokaa ikinä!

Sunnuntaiaamuna kävin Nepun kans leikkipuistossa ja kotimatkalla löydettiin leskenlehtiä. Kovasti ne kaiken viimevuotisen heinän alta puski esille. Nepu oli onnellinen, kun hänelle poimittiin yks kukka. Kotona hän silppus kukkaosan ja sano "oho, ikki". Nii-i, semmosta se sitte o! Mummuakin käytiin tervehtimässä syntymäpäivän kunniaksi. Maistoin lähes kaikkea mitä kaffepöydästä löytyi. Niin maistoi Nepukin ja koko loppuvierailun aikana se ei pysänny sekunniksikaan. Pieni sokeripiikki antaa vauhtia kivasti, kun sitä ei muuten oo...

Viikonlopun jäljiltä oli sellanen fiilinki, että pitäis päästä treenaamaan. Kevyesti kylläkin, koska en oo vieläkään ihan täysin tervehtynyt. Kokeilin FitnessBlenderin semmosta puolen tunnin "recovery cardio workout" -videota. Se oli aika passeli, joskin taisin tehdä vähän tehokkaammin kuin alun perin oli aikomus. 

Huomenna mulla olis ratsastustunti, mutta jätän sen vielä väliin. Vien työkaverini heppastelemaan sen sijaan. Tarinoin siitä sit myöhemmin. Kuten siitäkin, että mulle tuli tänään aamulla jostain ihmeen syystä mieleen Disneyn Aladdin ja Vesa-Matti Loirin huippurooli lampunhenkenä. Siitä tämän postauksen otsikkokin juontaa, tietenkin. 

"Jjoou, mattomiäs, siit on ainaki miljoona vuotta! Annas hapsua hanskaan!"

Linjoilla ollaan

Eihän toi kulunut viikonloppu mennyt lainkaan suunnitelmien mukaan. Ei edes sinne päin. Sovitut kahvittelut piti perua ja maattiin sisällä kauniista säästä huolimatta, koska tultiin kipeiksi. Mä olen edelleen sairaslomalla.

Nepu heräs kuumeisena pe-la välisenä yönä (mähän unenpöpperössä luulin, että se on vaan ollut niin uppeluksissa peiton alla, että on siks ihan kuuma ja kärttysä). Kuumelääkkeen voimin päivä meni suht mukavasti, mutta illalla ei lääkkeet enää kohentaneet vointia ja kuumemittari näytti yli 39 astetta. Hetken harkittuani suuntasin Nepu kainalossa päivystykseen Satakunnan keskussairaalaan. 

Olihan siellä aivan hemmetinmoiset jonot. Ilmottautumistiskillä sanottiin, et ns. nopeellakin linjalla (jolle mekin oltiin menossa) kestää. Kolme tuntia me siellä sitte istuttiin. Ensin sairaanhoitaja arvioi tarvitaanko lääkäriä ja sitten vielä odoteltiin sitä lääkärin vastaanottoa. Oli se aika pitkä aika odotella pienen ja väsyneen ihmisen kanssa. Tämmöstä se kai tulee olemaan, jos noita päivystyksiä aina vaan keskitetään. Eniveis, mitään muita oireita ei löytynyt kuumeen lisäksi, joten saatiin vaan kuumelääkeresepti ja lähdettiin kotiin. Aamulla onneks oli tilanne jo parempi eikä sunnuntai-iltana kuumetta ollut enää lainkaan, paitsi mulla...

En edes muista koska mulla on kuume käynyt yli 39 asteessa, mutta en välitä vaikkei ikinä enää semmosta tulis. Se oli ihan kamalaa. Maanantaina kuume pysytteli siinä 38 asteessa ja tiistaina taas yli sen. Eilen kävin työterveyslääkärillä ja sain saikkulapun kouraan, loppuviikko pitää levätä. Alkaa kyllä tuntua jo tää makaaminen, joka paikka on ihan jumissa. Mutta kun ei oikein mitään jaksa vielä tehdäkää. Ruokakaan ei ole maistunut, mutta onneks keksin tehdä smoothieta sekä itselleni että Nepulle. Se oli ihan herkkua!

Puoliso palas reissustaan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja joutukin sairaanhoitajaks heti seuraavana päivänä. Ei oo mahtanut olla ihan helppo homma sekään. Toistaalta jotain positiivista tässä taudissakin: sohvalla horroksessa maatessani en ehtinyt potea sitä kotiutumisketutusta ollenkaan. Sekä mua että Nepua oli muistettu pienillä tuliaisilla. Nepu sai jarrikset ja pienen pehmolelun. Mulle oli löytynyt Kari Traan Kari bag, josta oon ihan huippuilonen. Lisäks sain parit KT:n treenisukat.
 

Nyt on arki silti muuten palannut aika hyvin uomiinsa, Nepu on päässyt normaalisti hoitoon ja puoliso töihinsä. Mä vaan edelleen makaan täällä kotona. Jospa kohta jo pystyis olemaan vähän enemmän hyödyksikin. Joku pieni siivousahdistus nakuttaa jo takaraivossa, kun viikonlopun siivoussuunnitelmakin sekaantu kaiken tämän sairastamisen keskellä. No, ehkä tästä ny selvitään, vaikka lattialla parit kissan- ja koirankarvat pyöriikin. 

Seuraava työviikkokin pyörii jo mielessä, nimittäin ens viikon aikana mä käyn Kansallisarkiston järjestämän verkkokurssin "Sähköisen asiakirjahallinnan perusteet". Kuulostaa varsin kiintoisalta kurssilta, kyllä, mutta ainakin tällä hetkellä asia liittyy niin tukevasti mun työhön, että johan siitä nyt on otettava kaikki irti! Eniten ehkä jännittää se, että saan kyseisen kurssin asioita tuotua sitten työkavereidenkin tietoon niin, että niistä opeista on hyötyä jatkossakin.