Ettei kävis aika pitkäksi...

Näköjään ihan hillitöntä härdelliä tää elämä nyt, kun ollaan lapsen kans kaksin kotona. Kiirettä pitää ja ettei nyt ihan liian helppoa olis niin kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Jos koira ei karkaa naapurin pihaan tai kissat oksenna, niin sit iltatoimia suorittaessa pieni tyttöni seisoo ilman housuja lattialla ja ilmottaa "Pissa!" ja liukastuu aikaansaamaansa lätäkköön.

Vaikkei täällä oliskaa räjähtäny joku lelupommi, jonka jälkiä saa siivota monesta huoneesta, aikaa kuluu iltapalasotkujen siivoamiseen (vaikka koira varastaa jämät lattialta), tiskien laittamiseen, mahdolliseen pyykkien pesemiseen, eläinten ruokkimiseen ja huoltamiseen sekä omiin iltatoimiin aika kiitettävästi. Viisas tietysti nipistäis omista jutuistaan, jos tuntuu, että aika ei riitä. Mutta minäpä ahdan vielä omat urheiluharjoitukseni siihen sopivaan rakoon, jota illassa ei oikeastaan edes ole. 

Tää tuntuu taas tällaselta kaaoksesta toiseen etenemiseltä, kun on tottunu siihen, että myös puoliso on tavallisesti täällä jakamassa arkea. Silti tiedän jo nyt, että sen palatessa reissustaan mulle iskee se perinteinen kotiutumisketutus. Ei siks, että se kotiintulo jotenkin ärsyttäis, vaan siks, että me ollaan tytön kans just päästy hyvään ja toimivaan rytmiin kahdestaan. Sit se sekottuu taas, kun meitä on tässä kolme. Tää sama käy joka ikinen kerta, kun puoliso on jossain muutamasta päivästä reiluun viikkoon kestävällä reissulla.

Mukavaa on silti se, että kun askareet on suoritettu ja iltapala tehty, voin kuitenkin hetkeks iskeä ahterini sohvaan ja olla rauhassa. Tosin en kuitenkaan ihan yksin: koira kuorsaa aivan taatusti jossain sohvatyynyjen keskellä ja usein myös kissalapsi liittyy seuraan. Eilen Elviskin hiippaili vaivihkaa sohvan selkänojalle makoilemaan. 

Kissalapsi surffaa, taustalla koira vetää hirsiä onnellisena

Elvis