Muistan kyllä, miten koville Manne-kissan menetys otti. Joskus tuntuu, etten ole toipunut siitä kokonaan vieläkään. Mutta se, mitä en Hekun kohdalla tullut ajatelleeksi on se, että Heku oli meidän perheen ainoa koira. Mannen kuoleman jälkeen meille jäi vielä kaksi kissaa, joten ei ollut tarvetta laittaa pois sen tavaroita.
Nyt miedän on kerättävä säilöön kaikki Hekun valjaat ja remmit, paidat, takit ja sadehaalarit. Ruokakupit piti laittaa pois. Pakkasessa on vielä puoli pussia raakapakastettuja lihapullia ja keittiön kaapissa ruokapurkkeja ja kuivaruokaa, ne pitäis kai antaa jollekin. Sit on vielä lelut, puruluut ja muut herkut, löysinpä eilen kaapista koirashampoota ja kynsisaksetkin. Peti on jo heitetty pois, koska se oli niin vanha ja risainen. Portti kodinhoitohuoneen ja keittiön oviaukosta on otettu pois.
Sit on vielä kaikki ne tutut rutiinit, joita ei enää tarvii noudattaa. Ei lenkityksiä. Ei tarvii illalla viimeiseksi tai aamulla ensimmäiseksi päästää koiraa pissalle. Kotoa lähtiessä tai kotiin tullessa ei tarvitse käyttää koiraa pihalla. Myöhään illalla kotipihassa autosta noustessa ei tarvii yrittää laittaa auton ovia kiinni mahdollisimman hiljaa, ettei koira vaan ala haukkua.
Mulle vaikein paikka tuntuu silti olevan nukkumaanmeno. Joka ilta, ihan joka ilta, kun olin menossa iltapesulta sänkyyn, kävin rapsuttamassa Hekua ja toivotin sille hyvää yötä, vieläpä lähes samoin sanoin joka ilta: "Hyvää yötä, ruttunen". Joka ilta. Enää ei kuulu äänekästä kuorsausta sohvan nurkasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän merkin itestäsi, olisi kiva tietää, jos olet käynyt lueskelemassa jaarittelujani.